Puolisoni ihanasti kiteytti, että me taidettiin tässäkin mennä vähän perse edellä puuhun. Hän viittasi meidän kohtuullisen pieleen menneisiin kinky-kokeiluihin. Tai ei ne kaikki menneet pieleen, mutta riittävän moni, että niitä haavoja on paikkailtu useampi vuosi.
Taas kerran me kuviteltiin, että ollaan puhuttu ihan älyttömän paljon, vaikka todellisuudessa ollan vasta raapaistu pintaa. Olemme vasta kevyesti aloittaneet keskustelun, eikä meillä ole vielä mitään käsitystä mitä edes haluaisimme olla tekemässä. Ja se rehellisyys ja avoimuus. Se on niin käsittämättömän tärkeää, ettei sitä mitenkään voi korostaa liikaa. Se vaatii ihan hirveästi uskallusta, jos ei ole tottunut sanomaan ääneen edes itselleen puhumattakaan toiselle mitä tarvitsee ja miltä milloinkin tuntuu. Ihan kuin vasta nyt opettelisin olemaan minä ja tutustuisin itseeni.
Panettaa ihan koko ajan. Vihdoin!! Se vaati kriisin, että joutui kohtaamaan vaikeat asiat ja minun piti joutua sietämättömän tuskaiseen tilanteeseen, jossa jouduin pitämään puoleni. Viimeiset viikot on olleet ihan hirveitä, mutta tämä karmea kokemus on vapauttanut seksuaalisuuteni. Puolisoni kokee, että vihaan Seksijumalatarta. En vihaa. En ajattele hänestä mitenkään erityisen lämpöisesti, mutta tämä kokemus on pakottanut minut suojelemaan itseäni ja vetämään rajat, ja siitä olen tavallaan kiitollinen. Vaikka ei hänellä todellisuudessa ole osaa eikä arpaa tässä koko jutussa millään tavalla. Kaikki tapahtuu minun ja puolisoni välillä ja kaikki tapahtunut johtuu meidän tekemistämme valinnoista.
Olen loukkaantunut siitä, että olin aivan romuna ennen Seksijumalattaren ensimmäistä visiittiä ja puolisoni pystyi silmää räpäyttämättä kiihottumaan hänen pillunsa koskettelusta ja suunnittelemaan seuraavaa kertaa. Hän kysyi ainakin pari kertaa ennen tapaamista, että vedetäänkö takaisin. Sanoin ei. Miksi sanoin ei? Koska en tiennyt, että on ok sanoa ei. Koska en kokenut, että minulla on oikeus vaatia jotain. Että minulla olisi oikeus vaatia toista luopumaan jostain, koska se satuttaa minua. Että voisin vaatia, että minun tarpeeni menisi hänen tarpeensa edelle. Koska se tarkoittaisi, että en olisi reilu, enkä avarakatseinen, olisin itsekeskeinen ja takertuva.
Jopa jo nyt näin pian sen jälkeen kaikki tuo kuulostaa ihan älyttömältä. Ja tietenkin onkin, mutta tuollaisella ajatuskuviolla olen elänyt elämäni tähän asti. Ehkä joskus pääsen sen ytimeen mistä se johtuu, mutta ainakin olen nyt tajunnut, että noin se ei mene. Samalla kerralla kun terapeuttini otti esiin, että olen ylikiltti, hän vähän hermostui ja sanoi hyvin painokkaasti, että jos minulla olisi käynyt yhtään huonompi tuuri olisin voinut päätyä yhteen ihmisen kanssa, joka olisi häikäilemättä käyttänyt minua hyväkseen ja minulle olisi voinut käydä tosi huonosti. Olin aika tyrmistynyt, koska minähän olen suorapuheinen, en koe lainkaan vaikeaksi sanoa mielipiteeni, enkä ole mikään hissukka. Hän tietysti oli täsmälleen oikeassa ja tajusin sen kyllä myöhemmin.
Jollain tavalla meillä on puolisoni kanssa hirveän erilainen tunne-elämä. Olen melko empaattinen ja pohdiskeleva ja aika automaattisesti ajattelen asioita ja tilanteita eri ihmisten näkökulmista. Hän ei niinkään. On aina luullut olevansa, koska on aika kiltti ja erittäin huomaavainen. Mutta ei huomioonottaminen ja hyvä käytös ole empatiaa. Minun paha oloni ei ns. osu häneen. Esimerkiksi aikoinaan seksijuttuja setviessä hän itki sitä, että ajattelin hänestä pahaa, kun sanoin, että hän otti minut väkisin. Mutta hän ei itkenyt sitä mitä oli tehnyt minulle. Tai kun Seksijumalatar oli tulossa käymään, hän ei kokenut mahdottomaksi toteuttaa suunnitelmaa tuskastani huolimatta. Hän suhtautui siihen käytännöllisesti, että mehän sovimme, että näin tehdään ja se on nyt hänen hommansa tehdä se, jotta selviää ratkeaako ongelmamme sillä. En voi kuvitella, että olisin ihan vähällä selvinnyt kummastakaan tilanteesta, jos olisin ollut toinen osapuoli. Mutta hänellä ei ole koskaan ollut tarvetta puhua niistä, ei kysyä miten minä voin tai halua ymmärtää mitä minä käyn läpi. Seksisotkujen jälkeen hän oli huomaavainen ja antoi tilaa.
Aika paljon opeteltavaa toinen toisistamme. Joskus jopa mietin, että onko hän tunnekylmä, koska liikuttuu vain lapseensa liittyvistä asioista ja sotatarinoista. Mutta ei minun kivustani. Mutta en usko, että se on sitä. Toissapäivänä juttelimme pitkään ja menimme taas koko tunneskaalan läpi moneen kertaan illan aikana. Hän itki yhdessä vaiheessa aika lohduttomasti ja luulen, että ehkä sitä, että joutuisi luopumaan minusta. On ne tunteet siellä, mutta ne vain eivät jalostu empatiaksi.
Avoimesti suhteessa 
Jätä kommentti