Olemme olleet yhdessä yli kymmenen vuotta ja asuneet siitä yhdessä valtaosan. Olemme käyneet yhdessä läpi todella vaikeita asioita ja puhuneet aina avoimesti. Tai niin luulimme. Minä ainakin luulin. Mutta oikeasti emme ole puhuneet raadollisen rehellisesti. Olemme kaikki oman elämänhistoriamme tuotoksia. Meihin vaikuttaa ihan kaikki matkan varrella tapahtunut. Uskon, että synnymme jo jonkunlaisina. Se on vähän kiistanalaista ja alan tutkijoissa löytyy useampaa koulukuntaa. Ajattelen kuitenkin, että ne perusasetukset, jotka meillä syntyessä ovat, ovat vain pieni osa sitä millaisiksi kehitymme. Mutta ne vaikuttavat taustalla, ehkä eniten juuri varhaisessa lapsuudessa siihen, miten suhtaudumme vastaan tuleviin kokemuksiin ja miten ne meitä muokkaavat. Ajattelen, että olemme kaiken meihin kohdistuneen kohtelun ja ympärillämme tapahtuvan vuorovaikutuksen summa. Miten äiti, isä tai muu läheinen on katsonut meitä vauvana, miten meitä on käsitelty, miten on suhtauduttu kiukutteluun, miten äiti katsoi itseään peilistä, miten isä puhui sisarukselle, miten sisko tai veli leikki kavereidensa kanssa, miten ensimmäinen ihastus käyttäytyi meitä kohtaan. Listaa voi jatkaa loputtomiin. Kaikki aiemmin tapahtunut muokkaa sitä millaisena maailman, itsemme ja itsemme suhteessa muihin näemme ja miten reagoimme asioihin ja suhtaudumme saamiimme viesteihin.
Tuomme jokainen parisuhteeseen ison kasan menneisyyttä. Ja valitettavasti teemme jatkuvasti oletuksia. Vaatii paljon vaivaa ja tiedostamista kuunnella toista aidosti avoimesti. Pitää jatkuvasti muistuttaa itselle, että kuulemme kaiken omien arvojemme ja uskomustemme kautta. Vaikka olemme olleet pitkään yhdessä, puhuneet paljon ja yllättyneet tuhansia kertoja miten väärin olemme tulkinneet toistemme viestit ja kuinka paljon oletuksia olemme tehneet huomaamattamme, niin tapahtuu edelleen. Se jaksaa aina hämmästyttää minua. Koen, että tunnen puolisoni hyvin ja hän minut ja silti edelleen tapahtuu väärinkäsityksiä.
Olemme huomanneet molemmat, että valitettavasti toistamme vanhempiemme epämiellyttäviä tapoja reagoida. Niitä kaikkein vastenmielisimpiä, joita emme voi sietää heissä. Minulle on lapsuudenkodista jäänyt reppuun asioiden patoaminen. Tunnelma pitää säilyttää mukavana, ei saa olla hankala, omia tarpeita ei voi tuoda esiin ja pitää miellyttää muita. On tärkeää, että minusta pidetään ja olen joustava. On myös ihannoitavaa olla reipas ja pärjäävä. Ja minä tulen ihan hyvästä kodista. Lapsuuteni ei ollut mitenkään erityisen traumaattinen ja silti vahingollisia toimintamalleja on läjittäin.
Olen vasta hiljattain ymmärtänyt, että en usko, että minulla on oikeus tarpeisiini. Tai tottakai olen sitä mieltä, että on, mutta en oikeasti sisimmässäni usko siihen. Punnitsen omia tarpeita ja toisen tarpeita ja teen ikäänkuin vertailua kumman tarpeet ovat painavammat ja omani häviävät aina. En pysty perustelemaan miksi minun tarpeeni olisivat tärkeämmät kuin toisen, jos tarpeet ovat ristiriidassa. Toisen tarpeet voittavat aina. Olen vasta terapiassa ymmärtänyt, oikeasti ymmärtänyt, että tarpeeni ovat valideja ihan sellaisenaan. Se ei tietenkään tarkoita, että voi rynniä toisen tarpeista välittämättä, mutta on ihan ok tarvita jotain.
Terapeuttini sanoi jo terapiasuhteemme alussa, että olen ylikiltti. Olin hänen kanssaan täysin eri mieltä. Kuva itsestäni oli täysin päinvastainen. Minähän olen se sanavalmis ja rohkea. En pelkää auktoriteetteja enkä pelkää ilmaista mielipidettäni. Työpaikalla olen se, joka sanoo vaikeat asiat ääneen. Olen aina ajatellut, että olen enemmän kovis kuin pehmo. Terapeutin sanat jäivät kuitenkin pyörimään mieleen ja tajusin, että hän oli täysin oikeassa. Oikeasti olen ihan nössö läheisissä suhteissa. Se koskee parisuhdetta, äitisuhdetta ja ystävyyssuhteita. Olen tuhat kertaa ollut tilanteessa, jossa laitan omat tarpeet ja tunteet sivuun, tai en oikeastaan edes näe niitä ja mukaudun toisen tarpeisiin.
Olen pikkuhiljaa oppinut kertomaan tarpeistani ja tunteistani avoimesti. Se on ollut kivuliasta ja äärimmäisen vaikeaa ja vaatinut ihan hirveästi kehtaamista. Minua hävettää olla tarvitseva. Mutta sen häpeän ylittäminen helpottaa pala palalta. Ja yllättävää kyllä maailma ei kaadu. Se muuttuu paremmaksi. Minun on helpompi olla. Tulen kuulluksi. Ja ylikiltteys on sanana oikeastaan aika harhaanjohtava. Ei sillä ole mitään tekemistä kiltteyden kanssa. On oikeastaan tosi epäreilua varsinkin niitä kaikkein rakkaimpia ihmisiä kohtaan olla antamatta mahdollisuutta kohdella sinua hyvin. On paljon reilumpaa kertoa mitä toivoo ja tarvitsee ja mitä tunteita asiat, sanomiset ja tekemiset herättää. Vain silloin toinen ihminen voi halutessaa ottaa sinut huomioon ja kohdella hyvin ja rakastavasti. Minulla on niin kova tarve ottaa muut huomioon, että en ole ymmärtänyt antaa muille samaa mahdollisuutta. Ei kovin reilua kenellekkään.
19.11.2021

Jätä kommentti